Tilamme
Alkuperäisrodut
Suomenlammas – Pohjoinen Erikoisuus
Suomen alkuperäinen lammasrotu on suomenlammas, joka on tuhansien vuosien ajan sopeutunut Pohjolan vaativiin ilmasto-olosuhteisiin. Suomenlammas liittyy läheisesti Suomen historiaan, kulttuuriin ja suomalaiseen identiteettiin. Rodun järjestelmällinen jalostus aloitettiin viime vuosisadalla. Rodun ja sen geeniperimän suojelu kuuluvat Suomen kansallisen eläingeenivaraohjelman toimenpiteisiin.
Erinomainen hedelmällisyys
Suomenlammas on yksi maailman hedelmällisimmistä lammasroduista. Se voi lisääntyä mihin vuodenaikaan tahansa. Sen keskimääräinen vuonuekoko on lähes 3 karitsaa kerralla, eivätkä 4 – 6 karitsan vuonueetkaan ole harvinaisia. Karitsointivaikeuksia ilmenee harvoin. Myös pässit osoittavat poikkeuksellista hedelmällisyyttä: suomenlammaspässi voi astua jopa 50 uuhen katraan. Emillä on yleensä hyvät emo-ominaisuudet ja maitotuotos. Rodun ruokinta voi perustua laitumiin ja kotoperäisiin rehuihin ilman, että tarvitaan kaupallisia väkirehuja.
Hyvät teurasominaisuudet
Suomenlammaskaritsat ovat teuraskypsiä 8-12 kuukauden iässä. Niiden liha on mureaa, hienosyistä ja miedonmakuista. Rasva on ruhossa pitkälti keräytyneenä sisäelinten ympärille, josta se on helppo poistaa. Tuloksena on vähärasvainen ruho.
Suomenlammasuuhet voivat saavuttaa 100 kilon elopainon ja pässit 120 kilon. Uuhien keskimääräinen elopaino on 70-75 ja pässien 100 kiloa.
Suomenlammas on luonteeltaan säyseä, utelias ja sosiaalinen. Rodun yksilöitä on helppo käsitellä. Eläimet ovat yleensä nupoja, mutta joillekin pässeille kasvavat sarvet.
Monikäyttöinen villa
Suomenlampaan villa on kiiltävää ja joustavaa, siinä on kaunis kihara. Villaa on eri väreissä: valkoista (noin 65% lampaista), ruskeaa (10%), mustaa (20%) ja harmaata (5%). Suomenlampaan villa soveltuu hyvin neulontaan ja huovutukseen.
Harmaata värityyppiä kutsutaan kainuunharmaslampaaksi. Se on perinnöllisesti eriytynyt muusta suomenlammaspopulaatiosta.
Suomenlampaista saadaan myös kauniita taljoja, jotka soveltuvat moniin käyttötarkoituksiin.
Suomenkarja - Pala Suomen historiaa
Suomenkarja on yhteisnimitys itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarjalle, kolmelle alkuperäiselle nautarodullemme, jotka kaikki ovat uhanalaisia. Kalliolan Tilalta löytyy alkuperäisistä roduista pohjoissuomenkarjaa, eli lapinlehmää sekä itäsuomenkarjaa, eli kyyttöä. Lehmät toimivat tilallamme emolehminä sekä hoitavat tärkeitä perinnemaisemia.
Suomenkarja on sopeutunut Suomen oloihin paremmin kuin mitkään muut nautarodut. Se pärjää hyvin metsälaitumella. Suomenkarjalla on myös kestävä rakenne ja hyvä hedelmällisyys.
Suomenkarja - Pieni ja ketterä maisemanhoitaja
Suomalaiset perinnebiotoopit (kedot, niityt, hakamaat, ja metsälaitumet) ovat muodostuneet satojen, jopa tuhansien vuosien aikana perinteisen karjatalouden muovaamina. Laiduntamisen loppumisen jälkeen perinnebiotooppien lajisto köyhtyy ja lopulta häviää lajistoineen umpeenkasvamisen myötä. Laiduntamisesta on hyötyä myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä laidunnetun alueen hiilensidontakausi kestää syksyllä pitkään. Hakamailla kasvaa myös hiiltä sitovia puita. Kohtuullisen pienikokoinen suomenkarja on ketterä laiduntaja ja se tulee toimeen suhteellisen vaatimattomalla ravinnolla muuttaessaan luonnonheinää ja pensaita lihaksi ja maidoksi. Se pärjää myös rantalaitumilla, sillä suomenkarja laiduntaa myös rantavedessä. Nupoina ne soveltuvat tiheäänkin maastoon, eivätkä siten vahingoita puustoa.
Suomenkarjan historiaa
Suomessa on kasvatettu nautoja jo tuhansia vuosia, ja nämä alkuperäiset rodut ovat sopeutuneet vallitseviin olosuhteisiimme eli sietämään kylmää, pitkää pimeää talvikautta ja hyödyntämään paikallista kasvillisuutta. Tämä sitkeä ja sopeutuvainen karjakanta jatkoi olemassaoloaan esihistorialliselta ajalta keskiajan halki aina nykypäivään saakka. Suomen esihistoriallisten nautojen jälkeläiset elävät vieläkin joukossamme suomenkarjana, jotka kantavat menneisyyden karjanhoidon tapojen muovaamaa geeniperimää.
On huomattava, että ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaikki Suomen alueella ollut karja oli pääasiassa alkuperäistä maatiaiskarjaa, tuontieläimiä tavattiin lähinnä vain kartanoissa.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen lypsykarjatalouden voimakas kehittyminen koetteli erityisesti itä- ja pohjoissuomenkarjaa. Karjalan evakot kykenivät pelastamaan vain osan itäsuomenkarjasta uusille asuinsijoilleen ympäri Suomea. Ruotsi osallistui lapinlehmäpopulaation pelastusoperaatioon Lapinsodan aikana. Molemmat evakuoinnit aiheuttivat mittavia menetyksiä karjojen lukumäärään.
Sotaan päättyi myös yleisesti suomenkarjarotujen kulta-aika. Sotien jälkeen tuontirodut, kuten Ayshire houkuttelivat aloittelevia viljelijöitä hyvän saatavuuden lisäksi myös isomman koon ja suurempien maitomäärien vuoksi. Etenkin kun maidosta alettiin maksamaan määrän, ei rasvaisuuden mukaan.
1970-luvun lopulla havahduttiin itä- ja pohjoissuomenkarjan ajautuneen sukupuuton partaalle. Molempien rotujen lukumäärä laskettiin enää kymmenissä - lapinlehmiä oli jäljellä enää vain parisen kymmentä. Lapinlehmän ahdinkoa lisäsi keinosiemennyssonnien puuttuminen. Muutamien määrätietoisten eläintenpitäjien olemassaolo ja valveutuneiden viranomaisten viimehetken toimet säästivät itä- ja pohjoissuomenkarjan lopulliselta sukupuutolta. Toimenpiteet niiden pelastamiseksi aloitettiin valtiovallan taholta koulutiloilla 1970-luvulla.
Suomenkarjaan liittyvien perinteiden jatkuminen nykypäivänä edellyttää luonnollisesti suomenkarjan säilymistä elävänä rotuna. Vaikka suomenkarjarodut ovat nykyään suojeltuja ja virallisten geenivaraohjelman toimenpiteiden piirissä, on esimerkiksi länsisuomenkarja huolestuttavasti uhanalaistunut viime vuosien aikana. Suomenkarjaan liittyvän ainutlaatuisen karjanhoidonperinteen säilyminen riippuu siitä, säästyykö suomenkarja sukupuutolta. Kokonaisten eläinpopulaatioiden säilyttäminen on haaste, ellei sen olemassaololle löydetä uusia kestäviä ratkaisuja eli nykyaikaan sopivia käyttötarkoituksia. Suomenkarjalla on ainutlaatuisia ominaisuuksia, joiden avulla voitaisiin lisätä tuotannon kannattavuutta mm. tuotteistamisella. Suomenkarjan ikiaikainen käyttötapa perinnelaiduntajana on noussut ratkaisevaksi tekijäksi itäsuomenkarjan elpymisessä 1970-ja 1980-lukujen aallonpohjalta lähes pariin tuhanteen yksilön elinvoimaiseksi populaatioksi.
